Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
303112345
6789101112
13141516171819
20212223242526
27282930123

RSS

 Mummun verannalla...
03.06.2007 16:11 | ... nukkekin ottaa aurinkoa.

Tuossa aikaisemmin väitin, ettei minulla ole valokuvaa vanhasta Kekka-nukestani, mutta luultavasti se on tässä ja monessa muussakin kuvassa.

Eikä se ole mihinkään kadonnut, tietääkseni se on juuri se sama nukke, joka sai 50-luvulla uuden muovisen pään ja uuden nimen ja on nyt pikkusiskollani tallessa.


( Päivitetty: 10.01.2008 08:58 )

 - ... nukkekin ottaa aurinkoa. | Kommentoi



 Sota-ajan joulu
08.12.2007 08:57 | Talvisodan lapsi

Joulu oli lasten juhla sota-aikanakin. Äidit ja mummut lähettivät villasukkia, korppuja ja muuta tarpeellista rintamalle ja kotijoulusta yritettiin tehdä mahdollisimman normaali, vaikka miehet olivat siellä jossakin.


( Päivitetty: 29.12.2007 08:02 )

 - Talvisodan lapsi | Kommentoi



 Nuoruuskuva
15.03.2007 09:39 | Mumma
              
        Mumma nuorena, taustalla vanhat nuket Leila ja Pekka.

 - Mumma | Kommentoi



 Pienet nukkeäidit
27.02.2007 14:01 | Isosisko
Pikkutyttöjen ensimmäinen ja tärkein leikkikalu kautta aikojen on ollut nukke. Varakkaiden vanhempien tytär saattoi omistaa useampiakin hienoja posliininukkeja, joilla oli upeat, muodinmukaiset röyhelöpuvut samaan aikaan, kun köyhemmillä lapsilla oli yksi vaatimaton, mutta sitäkin rakkaampi ikioma mollamaijansa.
Itse muistan kaksi ensimmäistä nukkeani, joista molemmat ovat kadonneet aikoja sitten. Pieni paperipäinen mollanukke oli nimeltään Kekka, ties mistä sen nimen olin keksinyt;)  Sitten isä toi jostakin hienon, luultavasti guttaperkka-nuken, jolla oli vaaleat, pitkät kiharat ja hienot vaatteet. Isällä oli sille nimikin valmiina: Lili-Marleena, sota-ajan suositun saksalaisen laulun mukaan. Koska minulla oli kaksi melkein samanikäistä veljeä, niin kummastakaan nukesta ei tullut kovin pitkäikäistä. Kekkaa muistan raahanneeni mukana pihaleikeissä, Lili-Marleenasta ei ole muita muistikuvia, kuin se hetki, kun sen sain. Luultavasti olin silloin pari vuotias. Kummastakaan nukesta ei taida olla edes valokuvaa jäljellä, silti muistan ne hyvin.
Myöhemmin leikittiin innokkaasti pikkunukeilla ja rakennettiin niille koti pahvilaatikosta. 13-vuotiaana olin ekan kerran töissä, ulkoilutin naapurin 2-vuotiasta Katriinaa ja sain palkaksi 20 markkaa. En enää osannut leikkiä itse, mutta ostin pikkusiskolle muovisen, kastelevan nuken ja kudoin sille vaatteita. Sitä kumpi keksi sille nimen Anneli, en enää muista.
Yhden nuken olen vienyt museoon. Äiti teki sen ilman kaavoja ja siitä piti tulla vauvanukke, mutta kuinka ollakaan se tuli sukuun ja sillä oli pitkät, laihat raajat ja siltä puuttui kokonaan pikkuvauvan  palleroinen pyöreys. Sopivan kokoista paperipäätäkin oli vaikea löytää ja loppujen lopuksi nukesta tuli poika, jolle annoin nimen Pekka. Se peri pikkusiskon vauva-aikaiset vaatteet ja harmaassa armeijan kesäpusakasta tehdyssä makuupussissa vein huonokuntoisen nukkeystäväni Linnanmäen lelumuseoon, josta se toivottavasti pääsee muiden lelujen kanssa muuttamaan Espooseen. Olisin tosi pettynyt,  jos se joutuisi tunkiolle enkä voisi käydä sitä enää ikinä katsomassa museon vitriinissä.






( Päivitetty: 27.02.2007 21:08 )

 - Isosisko | Kommentoi



 Lasten pihaleikkejä 1940-50-luvuilla;)
25.01.2007 09:07 | Sota-ajan tyttönen
Miten lapset leikkivät silloin, kun ei vielä ollut telkkaria, tietokoneita eikä kännyköitä?

Pula-aikana oli puutetta kaikesta paitsi leikkimisestä. Useimmat leikit kulkivat perintönä vanhemmilta lapsille ja esikoisilta kuopuksille. Nimet vaihtelivat eri alueilla ja kaupunkilapsilla oli vähän erilaiset touhut kuin maalaisilla, mutta terve lapsi leikki, eikä murehtinut aikuisten huolia.

Naruhyppely oli suosittua. Muistan, kun kerran otin ilman lupaa äidin paksusta, ihanasta pyykkinarusta pitkän pätkän. Sillä oli hauska isolla porukalla hypätä kahdeksikkoa ja sillä pystyi myös opettelemaan kahden narun hyppelyä. En muista, minkä rangaistuksen sain, mutta sain ehkä kuitenkin pitää narun, eihän se enää kelvannut pyykin kuivattamiseen.

Parpia hypättiin myös ahkerasti. Paras ystäväni oli saanut jostain kaakelin palasen, jonka toinen puoli oli kauniin värinen ja reunalla pystyi piirtämään asfalttiin ruudut. Meillä muilla ei ollut niin hienoa, mutta usein löytyi essun taskusta pieni liidun pätkä ja sileä kivi, jota säilytettiin kuin aarretta konsanaan.




( Päivitetty: 30.01.2007 10:19 )

 - Sota-ajan tyttönen | Kommentit (2)Kommentoi


©2017 Sessan muistoja - suntuubi.com